Oon miettiny paljon vanhoja juttuja taas, sitä aikaa ku kaikki meni hyvin, eikä ollut mitään suuria ongelmia. 
Sillon tuntu ettei mikään vois estää mua ja luulin että silloiset kaverit tulee kestään, mut ei se mennyt niin.
Tuli kesä ja silmis sumeni, tein paljon virheitä ja kadun niitä varmaan koko loppu elämäni...
"Vaikka rakastaa nii ei se aina riitä."
Kadun oikeesti tekojani ja kaikkia tyhmiä sanojani, tiedän mun virheet ja haluisin pyytää niit anteeks,
mut on jo liian myöhästä...

Ku mä kävelen kadulla ja huomaan ne, katon niit silmiin, 
mun mieles vierähtää taas ne hetket ku pystyin istuun viereen, nauraan niitten kanssa, halaamaan.
Nyt katon niit pitkään silmiin ja kierrän kaukaa.
En ees muista enää mitä se lämmön tunne oli...
En tahdo muistaa. 

Tajusin taas, et eihän maailman oo tarkotus olla helppo paikka, ei kukaan ees oo sanonut et se ois.
Olisin mä silti voinut valita heikomman vaikeusasteen.
Mutta kunnei kysytty, ei auta aukoo suutaan, pitää vaan tyytyy siihen ja yrittää kestää.
En mä mikään asiantuntija ole, vaikka annan ymmärtää ettei oo kenestäkään mua voittamaan.
Mutta mikäs siinä, sillä mä tuun ennemmin vihatuksi itsenäni kuin rakastetuksi henkilönä, jota en oo, valheena.
Ennemmin mä palaisin Helvetin liekeissä,
jos saan elää ite oman elämäni kuin jos saisin huoneen "taivaasta"
ja eläisin hihnassa toisten määräiltävänä.
Ja ennemmin mä pakenen muita kuin itseäni.

Kun kaikki jättää sut, mistä pitää kiinni?
Mikä pitää sut maan päällä?
Kun katoat ihmisten ajatuksista, painovoima alkaa pettää.
Kun jäät pois muistoista, jälkesi maan päällä häviää.
Pian kasvosi unohdetaan, nimesi on yhtä tyhjän kanssa. 

Suurimpia virheitä ei kai mitatakaan mittanauhalla...

~TYAKME

ps. NP - Apocalyptica - Not Strong Enough