Nurkassa vaani pieni pelko, 
en uskalla vilkaistakaan taakseni. 
Lapsuuden jäännöksiä, 
tulevaisuuden pelkoa. 
Milloin ihminen oppii?
Ei ikinä. 
Niinpä niin, en minä ainakaan.

Kauhujen tunnit, yksinäiset hetket, valuvat ikkunoiden raoista sisään. 
Minä pelkään, voi kuinka pelkäänkään. 
Tahtoisin juosta pois, jättää tämän kaiken taakseni, 
mutta en voi noin vain hylätä kaikkea tai oikeastaan kaikkia. Ihmisiä.

Jos voisin, jos uskaltaisin... Olisin jo kaukana täältä. Siellä, missä minua ei tunneta. 
Missä kukaan ei katsoisi kieroon, ei olettaisi mitään, ei kertoisi valheita. Antaisi vain olla. 
Voisin haluta pois tästä valhemaailmasta, 
tästä paikasta, jossa minun sanoillani ei ole merkitystä. 
Vääristetyt sanat ja teot eivät painottaisi, eivät hiillostaisi niskaan tai varjostaisi, kuin murhaaja yön pimeydessä..

Voisin olla vapaa kaikesta, unohtaa tämän kaiken. 
Jättää kaiken paskan menneeseen ja antaa tulevaisuuden ohjata. 
Siellä jossain kaikki voisi olla hyvin. 
Voisi...
Tai sitten ei. Sielläkin kaikki voisi olla samanlaista,
kunhan edes joku oppisi tuntemaan minut ensin. Ja pyh, en tutustuisi kehenkään. 
Olenhan jo tottunut muutenkin elämään yksinäisyydessä, en tarvitsisi ketään siihen vierelleni valittamaan.
Niin, sitähän ihmiset nykyään tekevät, valittavat. Kaikesta.

Ikuisuus on olematon, vaikka se onkin siinä. 
Sekavaa, eikö ? 
Mutta minähän sen loin. 
Kuunnellaan musiikkia, ei sovi jumalille.
Mutta minä en olekaan. 
Kukaan ei ole väittänyt niin. 
Paitsi minä. 
Älä huoli, minäkään en ymmärrä.

~TYAKME

PS. NP; Ed Sheeran - Lego House