Lattia on kylmä, sillä on kävelty vain yhdestä kohtaa. Kohdasta, jossa lankut narisevat. Vain siksi, että huoneessa olisi edes tuntu jostakusta. Ainakaan en voi sanoa puhuvani itselleni, vaikka niin teenkin. Mutta valitsen mieluummin silti tämän hiljaisuuden, jossa vain oma ääneni on vieraasta suusta. Valitsen tämän mieluummin kuin sen, että tiedostaisin, ajattelisin ja tuntisin. 

En tunnista tätä paikkaa, en tunnista itseäni. Peilikuva valehtelee ja järki taistelee tunteita vastaan. Kumpaa kuunnella vai sulkeako kaikki vain pois? Kuunnella vain tätä hiljaisuutta? 

Ulkona on liian kylmä enkeleille ja jälleen olen vain minä ja minä vain. Enkä silti tunnista itseäni.

 

Mulla on ikävä. Kenties sanoilla olisi vielä merkitystä, mutta en vaan uskalla edes koettaa. Niin monta pettymystä, niin monta särkynyttä unelmaa. Särkynyttä sydäntä ei kai voi mitenkää enää paikata.

Ja mä palaan muistoihin, vain nähdäkseni kuinka sä itket. Sua on satutettu, mutta mä pyydän että kätkisit surusi, esittäisit vahvaa muille ja kuuntelisit mua. "Voit kertoo mulle mitä vaan, voit luottaa et en huutele." 

Mähän sentään tiedän, miltä tuntuu kun luottamus petetään, jätetään yksin, levitetään huhuja, mutta usko pois, et tuu koskaan jäämään yksin.

 

Mikään ei ole niinkuin ennnen, koska entistä ei ole. Muutumme, menemme eteenpäin, lennämme ja silti pysähdymme. Entistä ei ole enää, on vain nykyisyyttä, joka muuttuu entiseksi. 

"Me voimme pelastaa maailman tänään." Niin ajattelin kanssasi. Hymy oli kirkkaampi kuin yksikään valo tässä kaupungissa.

Tänä yönä me tanssimme, minä ja varjoni.

~TYAKME

ps. NP: Sanni - Me ei olla enää me